Humiseva huilu

Humiseva huilu

En enää jaksa muistaa, miksi valitsin aikoinaan huilun soittimekseni. Ehkä sen kaunis ulkomuoto houkutteli. Sointia en pitänyt mitenkään erityksen kauniina, enemmänkin metallisena ja ylärekisterissä suorastaan viiltävä. Surumielinen oboe olisi ollut minulle enemmän mieleen.

Koko yhteisen matkamme ajan, minulla oli viha-rakkaussuhde soittimeeni. Ansatsi, siis se missä kohtaa huilun suuaukko kohtaa huulen alalaidan, oli harvoin kohdallaan. Ja jos joskus onnistuinkin saamaan sen siedettäväksi, jo seuraavassa hetkessä se oli taas rikki. Aina johonkin kohtaan jäi aukko, joka päästi ylimääräistä ilmaa sointiin.

Inhosin sen alarekistereitä. Niille puhallukseni oli joko liian voimakas tai sitten en onnistunut sulkemaan läppiä riittävän hyvin. Ainoastaan yksi viivainen G soi kauniisti ja puhtaasti. Sitä ääntä rakastin.

Silti yhteinen matkamme kesti yli kymmenen vuotta. Vaikka olin liian laiska harjoittelemaan, jotta olisin saanut korjattua tekniset virheet ansatsissa ja alarekistereissä, meillä oli hieno yhteinen matka.

Sitten tuli päiviä, viikkoja, kuukausia ja lopulta vuosia, etten ottanut soitinta kertaakaan kotelostaan ulos. Kun tajusin sen, tuntui haikealle ja surulliselle, mutta toisaalta iloitsin siitä, että kerran olin osannut soittaa tuota kaunista soitinta ihan siedettävästi.

Itkevä huilu

Silloin kun aloitin huilunsoittamisen, minua harmitti, kun se meni niin pieneen pakettiin. Ja kaiken kukkuraksi se mahtui koteloineen päivineen reppuun. Pieni kateellisuuden vire mielessä katsoin kavereitani, jotka kantoivat paitsi reppuaan niin viulujaan ja jopa sellojaan soittotunneille ja orkesteriharjoituksiin. Minun huiluni kulki sievästi piilossa, eikä kukaan tiennyt minua katsoessaan, että tuossa menee soittaja.

Henki ja Sielu

Huilun ääni syntyy soittajan puhaltaman ilmavirran osuessa terävään reunaan, jolloin putkessa oleva ilmapatsas alkaa värähdellä. Äänen korkeus määräytyy värähtelevän ilmapatsaan pituuden mukaan. Vaikka jokaisella osalla on oma merkityksensä tuohon ilmapatsaan pituuteen, soittimen sielu ja henki syntyy siitä, miten hyvin soittaja onnistuu sulauttamaan huulensa tuon suuaukon kanssa.

Me emme aina onnistuneet. Ankaran harjoittelun jälkeen sopusointu huulen ja suuaukon välille syntyi ja onnistuimme yhdessä tuottamaan kelpo lurituksia. Mutta huilu oli armoton, jos en harjoitellut puhaltamista säännöllisesti, sopu katosi.

Soittajan lahjat

Tänään, vuosikymmeniä soittamisen lopettamisen jälkeen, jäljellä on vain hämärä muisto meidän yhteistyöstä. Se on ikään kuin varjo, vähän vääristynyt, mutta hyvällä mielikuvituksella voi vielä kuulla huulen kohtaamisen suuaukon kanssa ja ilmapatsaan pituuden synnyttämän äänen korkeuden.

Kategoria(t): Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *