Humiseva huilu

Humiseva huilu

En enää jaksa muistaa, miksi valitsin aikoinaan huilun soittimekseni. Ehkä sen kaunis ulkomuoto houkutteli. Sointia en pitänyt mitenkään erityksen kauniina, enemmänkin metallisena ja ylärekisterissä suorastaan viiltävä. Surumielinen oboe olisi ollut minulle enemmän mieleen.

Koko yhteisen matkamme ajan, minulla oli viha-rakkaussuhde soittimeeni. Ansatsi, siis se missä kohtaa huilun suuaukko kohtaa huulen alalaidan, oli harvoin kohdallaan. Ja jos joskus onnistuinkin saamaan sen siedettäväksi, jo seuraavassa hetkessä se oli taas rikki. Aina johonkin kohtaan jäi aukko, joka päästi ylimääräistä ilmaa sointiin.

Inhosin sen alarekistereitä. Niille puhallukseni oli joko liian voimakas tai sitten en onnistunut sulkemaan läppiä riittävän hyvin. Ainoastaan yksi viivainen G soi kauniisti ja puhtaasti. Sitä ääntä rakastin.

Silti yhteinen matkamme kesti yli kymmenen vuotta. Vaikka olin liian laiska harjoittelemaan, jotta olisin saanut korjattua tekniset virheet ansatsissa ja alarekistereissä, meillä oli hieno yhteinen matka.

Sitten tuli päiviä, viikkoja, kuukausia ja lopulta vuosia, etten ottanut soitinta kertaakaan kotelostaan ulos. Kun tajusin sen, tuntui haikealle ja surulliselle, mutta toisaalta iloitsin siitä, että kerran olin osannut soittaa tuota kaunista soitinta ihan siedettävästi.

Itkevä huilu

Silloin kun aloitin huilunsoittamisen, minua harmitti, kun se meni niin pieneen pakettiin. Ja kaiken kukkuraksi se mahtui koteloineen päivineen reppuun. Pieni kateellisuuden vire mielessä katsoin kavereitani, jotka kantoivat paitsi reppuaan niin viulujaan ja jopa sellojaan soittotunneille ja orkesteriharjoituksiin. Minun huiluni kulki sievästi piilossa, eikä kukaan tiennyt minua katsoessaan, että tuossa menee soittaja.

Henki ja Sielu

Huilun ääni syntyy soittajan puhaltaman ilmavirran osuessa terävään reunaan, jolloin putkessa oleva ilmapatsas alkaa värähdellä. Äänen korkeus määräytyy värähtelevän ilmapatsaan pituuden mukaan. Vaikka jokaisella osalla on oma merkityksensä tuohon ilmapatsaan pituuteen, soittimen sielu ja henki syntyy siitä, miten hyvin soittaja onnistuu sulauttamaan huulensa tuon suuaukon kanssa.

Me emme aina onnistuneet. Ankaran harjoittelun jälkeen sopusointu huulen ja suuaukon välille syntyi ja onnistuimme yhdessä tuottamaan kelpo lurituksia. Mutta huilu oli armoton, jos en harjoitellut puhaltamista säännöllisesti, sopu katosi.

Soittajan lahjat

Tänään, vuosikymmeniä soittamisen lopettamisen jälkeen, jäljellä on vain hämärä muisto meidän yhteistyöstä. Se on ikään kuin varjo, vähän vääristynyt, mutta hyvällä mielikuvituksella voi vielä kuulla huulen kohtaamisen suuaukon kanssa ja ilmapatsaan pituuden synnyttämän äänen korkeuden.

Kategoriat: Luova valokuvaus, Luovalla tavalla, Luovuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Sunnuntaiehtoon huumaa

Sunnuntaiehtoolla

Terveppä terve

Melkein jouduin kattomaan telkkua jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Kuulin, että sieltä tulee elämääkin suurempaa juttua kahdeltakin kanavalta.

Meitä oli taas tuttu porukka koolla, pari ihmistä, pari eläintä ja me pingviinit. Toinen noista ihmisistä viritteli telkun kuvaa ja otti jonkun kapulan käteensä. Sanoi surffailevansa niitä kanavia sitä mukaa kun tilanteet elää. Toinen ihminen pisti paksut luurit korvilleen ja otti taas sen laatan käteensä. Vaikka ne luurit oli aika paksut niin kuulin silti, että niistä taisi tulla jotain piano musakkia. Olisko ollu itse Sibeliusta vai oliko ollu Chopin’ia. Siinä isommalla laatalla näytti liikkuvan jotain tekstiä. Sanoi kirjaa lukevansa.

Mutta sitä kapulaa käyttävät surfaili sitten äänialloila (vai onko ne nyt sitten kuva-aaltoja). Huokaili, puri hammasta, hihkui ja sadatteli. Mutta ei huutanut, eikä kiroillut, mitä vähän ihmettelin. Vähän aikaa yritin pysyä kupletin juonessa mukana, mutta en saanut mitään selvää. Toisella kanavalla isot miehet yrittivät saada sellaista pientä lätyskää kiinni, toisella kanavalla ihmiset pönöttivät jonkun maailman isoimman laatan edessä, hurrasivat ja heiluttelivat käsiään. Kanavat vaihtuivat sellaista vauhtia, että meinasi mennä järki. Luovutin ja liityin muiden pingviinien joukkoon pelaamaan lautapelejä. Kivasti meni. Olin kyllä aika ylivoimainen niissä, mutta annoin ihan yleisen sovun nimissä toistenkin voittaa aika usein. Ne eläimet eivät osallistuneet mihinkään, ilmeisesti niillä oli omat sunnuntaiehtoo askareensa. Niin kuin esimerkiksi trendikkäästi sitä luovaa laiskottelua.

Sitten kun ne kanavilla tulevat aallot alkoivat olla lopussa, eetteriin syntyi hirmuinen hulabaloo. Ne isot miehet olivat ilmeisesti saaneet lopulta sen mustan läpykkeen kiinni. Voiton riemuissaan heittelivät kypäriään ja mailojaan yläilmoihin. Kapulaa käyttänyt ihminenkin vaikutti oikein tyytyväiselle. Sen toisen kanavan lopputulema ei ilmeisesti ollut yhtä sykähdyttävä kun syntyi vain pieni hihitys ”ai se sitten pääsi sinne eeuuhun”.  Se porukka siellä kanavilla oli kyllä omalla tavallaan yhtä hurmoksessa kuin ne isot miehet sen läpykkeen perässä. Eivät sentään heitelleet ilmaan hiuslisäkkeitään eikä kyllä mitään muutakaan.

Vähän tuli mieleen, että meillä kaikilla ihmisillä, eläimillä  ja pingviineillä, näyttäisi olevan hyvin erilaiset tavat viettää sunnuntai-iltaa.

Sitä minä meinasin, että aina kannattaa viettää sunnuntaita justiinsa niin kuin se parhaalta tuntuu. Kunhan muistaa tehdä sen luovalla tavalla.

t. Hyväntahdonlähettiläs Arvo Merikannel

Kategoriat: Arvonmatkassa, Luovalla tavalla | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kohtuus kaikessa, laattaamisessakin

Arvo Merikannel

Se pääsiäinen sitten oli ja meni. Mukavaa oli ja kelitkin oli ihan mallikkaat. Vaikka ei ollutkaan ihan niin lämmintä kuin oli lupailtu. Vietettiin pienellä porukalla (pari ihmistä, eläin ja pingviinejä) aikaa järvenrannalla. Oli mukava seurata, miten kevät sulatteli viimeisiä jää lauttoja. Mikäs siinä oli ollessa.

Me pigviinit ja se eläin loikoiltiin ja vietettiin aikaa yhdessä, mutta ne pari ihmistä, istuskelivat nenä laatoissaan kiinni. Oli isompaa laattaa ja pienempää laattaa. Sormella huiskivat niitä, laattojaan säännöllisin väliajoin. Välillä kyllä pistää miettimään, mitähän ne mahtoivat tehdä entivanhaan silloin kun noita laattoja ei ollut? Nyt ne kuulemma somettavat, katsovat mitä kavereille kuuluu ja kertovat kavereille mitä itselleen kuuluu. Ai sen, että pläräävät laattojaan aamusta iltaan? Kiinnostaakohan se ketään? Ai niin tietysti niitä, jotka itsekin huiskivat sormellaan omaa laattaansa.   

Ei vaan, kyllähän minä tiedän mitä ne laatat oikeasti on, ja tiedän minä senkin, ettei niillä pelkästään someteta. Nämä pari ihmistä kyllä lukivat niistä kirjoja, katsoivat urheilua ja hyvän tahtoisia dokumentteja. Että on niissä kyllä omat hyvät puolensakin. Entivanhaan reissulle olisi raahattu televisio ja vino pino kirjoja. Nyt riitti pari laattaa. Ja senkin tiedän, että paremman puutteessa kyllä niillä voi ottaa kuviakin ja dokumentoida elämän vaiheita.

Sitä minä meinasin, että laattailkaa kuitenkin kohtuudella.  

T. Hyväntahdonlähettiläs Arvo Merikannel

Kategoriat: Arvonmatkassa, Luova kirjoittaminen, Luovuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Norsulla ratsastamassa

Arvo Merikannel

Tervepä terve,
minä olen Arvo, Arvo Merikannel. Hyväntahdonlähettiläs.

Kuulin, että tänne voisi kirjoittaa, jos on mitä asiaa. Kunhan kirjoitta luovasti. Ja nätisti. Ei siis mitään vihapuhetta tai mitään sellaista, mikä voisi loukata jotakuta toista. Vaikka joskus se saattaa olla vaikeeta. Onhan se kuitenkin niin, että melkein aina joku pahoittaa mielensä, sanoit jotain tai jätit sanomatta. No nyt minulla olisi kuitenkin asiaa. Tunteista.

Ei sillä, että kattelisin telkkua juuri ollenkaan, mutta yksi päivä katoin. Siellä lupsakan näköinen herrasmies puhui tunteista. Oikein professorismies, vaikka vähän sitä ihmettelin, kun oli niin nuoren näköinen. Minä olen kohdannut vain sellaisia vanhemman puoleisia professoreja. Miehiä ja naisia (sanon tämän siksi, ettei tästä synny mitään tasa-arvokeskustelua).

No yhtä kaikki, tämä lupsakan näköinen, nuorehko mies (no pakko sanoa, että mies kun oli minusta mies, mutta tietysti voi olla jotain muutakin, mutta ei tässä siitä enempää), puhui tunteista.  Kertoi tutkineensa sitä, miten meillä kaikilla (siis ihmisillä, eläimillä ja pingviineillä) on pääkopassa sekä järki että tunteet. Vertasi näiden kahden suhdetta norsulla ratsastamiseen. Norsu on ne tunteet ja ratsastaja on se järki. Järki yrittää ohjata norsua, mutta minkäs teet, jos norsu saa vaikka hepakan. Siinähän sitten järki menee tunteiden mukana. Hyvä vertaus, minusta. Tämä henkilö kehottikin, että tiukassa paikassa kannattaa puhua enemmän tunteille, kuin järjelle. Sanoi senkin, että kyllä niitä tunteita, siis sitä norsua, pystyy hallitsemaan, kun tuntee sen riittävän hyvin.

Se mikä minusta oli erityisen mielenkiintoista, hän on todennut tutkimuksissaan, että kaikilla on tunteet, ihmisillä (vaikka sivumennen sanoen, ei aina siltä tunnu), eläimillä ja pingviineillä  ja ilman tunteita mistään ei tulisi mitään. Se olisi suorastaan vaarallista.  Ei osattaisi esimerkiksi pelätä mitään, vaan syöksyttäis päätä pahkaa turmioon. Tai miten niitä perheitä syntyis ja lapsia, kun mikään ei tuntuisi miltään. Pelkkä järkikö se sanois, kenet sitä puolisokseen valitsisi.

Hyvä asia kuulosti tunteet olevan. Niin hyvä, että niiden toimintaperiaatteita kannattaa oikein tutkia.

Sitä minä meinasin, että puhukaa tunteille.

t. Hyväntahdon lähettiläs Arvo Merikannel

Kategoriat: Arvonmatkassa, Luova kirjoittaminen, Luovuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Sähköpostia(@)serkulle Aihe: niin se sote kaatui

Terve vaan terve, serkku.

Sähköpostia serkulle

Tuli taas asiantynkään, niin ajattelin, että pistän taas tätä sähköpostia tulemaan, kun puhelin taas reistailee. Sillä ei voi just nyt soittaa puheluita. Kaiken maailman viestit kyllä kulkee, ne smässät ja votsapit ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Mutta ei voi soittaa eikä vastaanotaa puheluita. Pitänee taas käydä naapurin Oton juttusilla, jos se nyt sattuisi olemaan kotosalla. Sillä vaan alkaa olla niitä teinijuoksuja jo niin paljon, ettei tahdo enää ehtiä näitä meidän värmeitä rassailemaan.

Mutta onhan siellä Koistisilla vielä kotosalla sitä nuorempaa väkeä, jotka voi näitä luureja korjailla. Niillä sitä porukkaa riittää, eiköhän se lapsilauma ala olla jo pesäpallojoukkueen kokoinen. Hyvän joukkueen saisivatkin, kun kaikki muut on poikia paitsi se ainoo tyttö, joka synty toissa kesänä, jos muistat. Sinne marjametsään, kun se Leena oli niin niiden mustikoiden perään, ettei malttanut lähtee sairaalaan synnyttämään ajoissa, kun sen piti vielä pari salapaikkaa käydä tyhjentämässä niistä mustikoista, ettei ne Laitisten kesäasukkaat kerkeä apajille. Sitä en muista, poimiko se Leena ne marjat ennen kuin lähtivät sen vastasyntyneen tytön kanssa sinne sairaalaan. Mutta topakka tyttö siitä on kasvanut, eikö lienee ollut jo vuotiaana äitinsä kanssa mustikassa. Saa nähdä joko sitä vuodenpäästä vois viedä sille tytölle näitä puhelimia korjattavaksi. Se olisi ainakin vielä joitakin vuosia kotosalla, kun on niin pieni.

Niin sitähän minun piti, että se sitten kaatu. Se sote. Mietittiin ABC:llä, ettet se sinä tainnut kaataa. Ainakaan yksin. Vaikka siellä eduskunnassa hääräiletkin. Kyllä me sitäkin tuumattiin, että sen verran sinussa on voimaa, että olisit sinä sen yksinkin saanut kaadettua, jos olisit halunnut. Mutta et tainnut haluta, kun kesällä siitä just puhuttiin, että nämä meidänkin kylän sote-asiat korjaantuisi huomattavasti, jos olisi se sote. Ei kyllä pistettäisi pahaksemme, jos vaikka nyt sitten nuo lääkäripalvelut vähä helpottaisi. Ei se meidän kunnanlääkäri, se Karppisen Erkki, kyllä enää pysty kovin hyvin lääkärin tehtäväänsä hoitamaan. Alkaa olla jo sellaisessa kunnossa, että johan se itsekin tarvitsisi hoitoa. Muistikin sillä pätkii jo sen verran, ettei aina välttämättä muista tulla sinne terveyskeskukselle potilaitaan hoitamaan. Istuu vain ABC:llä kahvia ryystämässä ja sieltä ne hoitajat sitten sitä aina käy vastaanotolle hakemaan. Olisihan se hyvä, jos olisi se niin sanottu valinnan vapaus ja vois mennä, vaikka naapurikunnan lääkärille, sille nuorelle ja nätille Ullalle, ainakin jos olisi pahemmin kipeänä.

Niin no tuosta Karppisen Erkistä tuli mieleen se Oilin eno, Pekko. Muistanet miehen. Se alkaa olla jo niin huonossa hapessa, että se pitäisi saada jonnekin lukkojen taakse. Ihan valtoimenaan kulkee kylillä ja huushollaa sitä sun tätä. Viime viikollakin se kuljeskeli kylillä joulupukkina. Oli sekin, käytiin Oilin kanssa hakemassa se meille ja pistettiin nukkumaan. Melkoinen savotta oli saada se vaakatasoon. Niin on pieni väkkyrä koko ukko, mutta kummasti siinä vaan on voimaa. Oilin piti soittaa naapurin Lauri apuun, että saatiin ukko tainnutettua. Mutta minnekäs sen nyt uskaltaisi laittaa? Niin paljon on ollut viime aikoina juttua siitä, miten huonosti vanhuksia eri pitopaikoissa kohdellaan, ettei millään tohtisi sukulaismiestä semmoiseen laittaa. Sitä minä vähän tässä mietin ja ajattelin sinultakin kysyä, että minkä ihmeen laskentaopin mukaan ne kunnan herrat ajattelee, että jos itse ei pysyt knnolla jotain palvelua tuottamaan, niin mitenkäs sen sitten tekisi maksimi voittoa tavoitteleva ulkolainen yritys? Olitko ajatellut, että ottaisit tämän oikein asiaksesi tulevissa eduskuntavaaleissa? Mietittiin ABC:llä, että jos sen teet niin kyllä me sinua äänestettäisi. Eihän täällä kylällä ole enää muita, kun naapurin huru-ukot, muutama vaimoihminen, minä Oilin kanssa ja nuorempaa polvea edustaa Koististen pesäpallojoukkue. Jotta nyt jos koskaan, olisi hyvä aika miettiä minne tämänkin kylän vanhukset kelkotaan sitten kun aika on.

No mutta, tuut vissiin lähiaikoina tänne vaalikiertueelle itseäsi mainostamaan. Nähdään sitten ja ryystetään kahvit ABC:llä vai ihanko kerkeisit tänne meille asti. Kyllä Oili kahvit keittää ja aina sillä on pakkasessa pullakäynttyäkin. Oili käski sanoa.

serkkusi Matti

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovuus, Sähköpostia serkulle | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Sähköpostia(@)serkulle Aihe: valokuitua pukkaa

Terve vaan terve, serkku, pitkästä aikaa.

Terveisiä serkulle

Ei ollakaan oltu yhteyksissä sitten niiden hirvipeijaisten. Hyvät oli pilleet meillä. Taisit tykätä itsekin, sen verran kehuit juhlia lähtiessäsi. Niin tai siinä vaiheessa, kun rouvas tuli sinua hakemaan. Menihän siinä tovi, ennen kuin se sai sinut kiinni ja mukaansa. Siitä Holapan Antin huussin katosta ei muuten kannata enää huolta kantaa, saatiin me se korjattua talkoilla seuraavalla viikolla. Säikähdettiin vain vähä sitä, kun putosit sieltä niin railakkaasti alas kattohuopineen päivineen. On sillä ihme voimat silla sinun rouvalla, kun jaksoi sinunkin kokoisen raavaan miehen sieltä alas kiskoa. Eikä se aitakaan mennyt kovin pahasti rikki johon törmäsit pinkoessasi rouvaasi pakkoon. Nopea kinttuinen emäntä sinulla. Ja vahva, niin vaan sai sinut työnnettyä autoon, vaikka kaksin käsin yritit pidellä kiinni etupeileistä. Tuliko siitä kalliskin lasku, kun se irtosi?  Hyvät peijaiset olivat, niistähän kirjoteltiin ihan valtakunnallisissakin lehdissä.  ”Kansanedustaja toikkaroi kotipitäjänsä hirvipeijaisissa”. Satuitko näkemään artikkelin?

Niin sitä minun piti sinulta kysellä, että mitenkähän sitä pitäisi asiaan suhtautua, kun puhelinyhtiön miehet kävivät tuossa äskettäin kauppaamassa valokuitua tänne meille. Ovat kuulemma tuomassa sitä tähän meidän kylälle. Sanoivat, että jos nyt liityn, niin säästän isot summat. Mitenkähän paljon se mahtaa oikeasti maksaa, kun nyt tarjosivat sitä minulle 5000 euroon? Kehuvat kovasti, että sillä se internetin ihmeellinen maailma muuttuu vieläkin ihmeellisemmäksi, kun vauhtia riittää. Sanoivat, että kaista riittää, vaikka kuinka monella koneella surfata, ei töki vastaan. No ei se ole kyllä tökkinyt tähänkään mennessä, kun eihän se Oili internetissä surfaa, sille riittää tuo meidän vanha töllö. Siitä se kattoon Salatut elämät ja Doc Martinit. Minä nyt silloin tällöin lähettelen näitä sähköposteja ja hyvin ovat kulkeneet eteenpäin ja paluupostissa takasin.

Laitoin muuten sähköpostia presidentille, kun alkoi harmittamaan tuo postin touhu. Käskivät siirtää postilaatikon parin kilometrin verran kylälle päin. Tulee kuulemma isot säästöt postille, kun ei tarvitse pysähtyä tässä meidän kohdalla, vaikka ihan ohi kulkevat. On se vaan hemmetin pitkä matka Oilin hakea jalan joka päivä ne meidän postit. Presidentti on muuten hieno mies, vastasi postiini ja pyysi kohteliaasti olemaan yhteydessä sinne postiin. En ole vielä ollut, mutta ajattelin, että pitää olla ennen talvea. Olilta menee päivittäin, näin kuivalla kelilläkin, reilu tunti sillä postin haku reissulla, vaikka ripsakka kintuistaan onkin. Mitäs se on sitten kun tulee lumimyräkät.

Niin, että jos sinulla on tietoa siitä, miten ison summan säästän tuossa kuituasiassa, niin pistäpä viestiä tulemaan. Jos se on ihan mahdottoman iso säästö, niin pitää sitten varmaan liittyä siihen kuituporukkaan.

Isot terveiset täältä maaseudun rauhasta, Oili käski sanoa terveiset myös itseltään

serkkusi Matti

Kategoriat: Luova kirjoittaminen, Luovuus, Sähköpostia serkulle | Avainsanoina , | Jätä kommentti